Äidin kanssa puhuttiin eilen siitä, että meihin on otettu vähemmän yhteyttä nyt kun mä sain syöpädiagnoosin. Omassa suvussa on niitä, ketkä kyselee kuulumisia joko lähes joka päivä tai ei ollenkaan.
Mullaki on laaja kaveriporukka, en oo monen kanssa viettäny hirveästi aikaa, mutta kuitenki tosi harva niistä kysyy multa iteltää mitä mulle kuuluu. Ja välillä se ärsyttää suunnattomasti. Kyllä mä kysyisin niiltä jos tilanne olisi toisinpäin.
Mutta sitte sellaset ketä ei oo nähny pitempään aikaan (tai sellaiset keitä en laske ystäviksi), kysyy kyllä. Kun mua oltiin haastateltu Iltalehteen (koska Kauppuri toi mulle ruokaa), mun entinen kämppis kouluajoilta laitto viestiä ja toinen tuttu koulusta kysy multa että paljo mulle on annettu elinaikaa. Tietääkseni lehdessä ei mainittu, että mä kuolisin tähän. Eikä tää tartu.
En ymmärrä miksi on niin vaikeaa laittaa viesti ja kysyä kuulumisia. Siihen viestiin menee 5 sekuntia. Se ei oo paljoa ja se kuitenkin merkitsee paljon.
Mä oon saanu satoja tsemppiviestejä tuntemattomilta, mutta vain harva mun kaveriporukassa on laittanu viestiä suoraan mulle että hei, mitä kuuluu, piän sulle peukkuja. Tää on yks niistä monista syistä, miks välillä toivoisi lottovoiton tulevan. Tarjoaisin illan niille ketkä on mulle ollu tukena ja käyny kattoo sairaalassa. Ja lähtisin mä sit terveenä myös lomailemaan niillä rahoilla. Haluaisin vaan kauas Oulusta ja kämpältä. Tosin jos voittaisin tarpeeksi, kaverit saavat oottaa pari kuukautta voitonjuhlia. Katoaisin hetkeksi kokoamaan päätä kaiken paskan jäljiltä koska vuoden masennus, kolmet hautajaiset ja syöpä jättää jälkensä. Varsinkin se masennus ja osastojaksot syövän takia. Ne imee elämänhalua. Ja haluais pitkästä aikaa pään kokoon. Niin monta kertaa oon halunnu lyyä hanskat tiskiin että mulle riitti. Niin monta kertaa halunnu vaan juoda pään tyhjäksi ja unohtaa kaiken.
Niin monta kertaa vaan halunnu pois Oulusta, joka muistuttaa sua kaikesta paskasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti