Rikkinäisyys

Mulla meni hirveesti aikaa tähän tekstiin. Oon itkenyt surun ja onnenkyyneleitä tätä kirjoittaessani, joten teksti todellakin tulee sydämestäni.

Tiiätkö sen fiiliksen kun oot suht normaali tai jopa iloinen mutta toisaalta sussa on tosi rikkinäinen puoli joka ei näy ulospäin? Tai ettet oo aina jotenkin täysin aidosti iloinen vaikka haluaisit?

Välillä se ehjä puoli susta on esillä ja sitten joskus se toinen puoli "kaappaa vallan". Se kertoo kuinka epäonnistunut oot, kysyy sulta onko sulla syitä elää. Ehkä se sanoo että tee jotain pahaa itelles. Mut mä en oo tehnyt. Kysyt miksi sun piti masentua. Miksi elämän piti potkia urakalla päähän että näin kävi. Onneksi niitä oikeasti pahoja hetkiä tulee nykyisin harvemmin ja onneksi on yleensä ihmisiä keille puhua silloin.


Tiiätkö sen fiiliksen kun sä pelkäät ettet riitä sun kumppanille, sun rikkinäisyyden olon takia? Kun pelkäät ettet pysty tarjoamaan jotain, koska oot niin hajalla? Mä oon pelänny tätä ihan kamalasti, mut nyt vähän aikaa sitten tajusin jotain. Rakkaus on hyväksyvä voima, joka voi myös auttaa sua korjaantuu. Se on kantava voima joka pitää sua pystyssä. Mä sain tästä muistutuksen vähän aikaa sitten, kun kysyin miespuolisilta ystäviltäni et mitä ne haluaa naiselta, mitä ne haluaa suhteelta ja he vastasivat että he haluavat hyväksyntää. Niin kuin haluan mäkin. Että mun rikkinäisyys hyväksytään, et mä en pysty kaikkeen mihin moni muu.

Mut ton asian unohtaa helposti. Ja sitä haluu pystyy kaikkeen niinku muutkin, mut ei vaan pysty. Mut ei sille voi mitään, pitää mennä oman jaksamisensa mukaan. Ei kukaan meistä kaikkeen pysty, mut tää rikkinäisyys ja masennus on oikeasti syvältä. Sitä ei vaan välillä jaksaisi. Mut on pakko jaksaa, sen on pakko helpottaa joskus. Sen tyhjyyden on pakko joskus täyttyä, kaikkien pelkojen on joskus lähdettävä tai edes vaihtuvan vähemmän pelottaviin.

Mutta pohjalta on vain yksi tie, joka johtaa vain ylös.