Masennuksen aikaiset ajatukset

Hei! Anteeksi että viime tekstistä on aikaa. Aloitin tämän tekstin yhden masennuskohtauksen aikana ja olen työstänyt sitä pikkuhiljaa. Tässä tulee taas henkilökohtaisia ajatuksia, mutta haluan masentuneiden tietävän, etteivät todellakaan ole yksin ajatuksiensa kanssa.


Mä mietin monesti masennuskohtauksien aikana, että miks mua joku rakastais. Oon tehny mokia mitä mä en anna ehkä itelleni anteeksi, mutta mä yritän oppia niistä. Mutta sitten kun se kohtaus on ohi ja kaikki on ok, mä ymmärrän kyllä. Oon vahva ja oma itteni. Oon avoin enkä mä esitä mitään mitä en ole ja olen ylpeä siitä.

Mä oon hymyilevä persoona, mutta vaikka välillä hymyilenkin, ajattelen sitä sisällä olevaa tyhjyyttä. Mut mä tunsin taas vähänaikaa sitten onnellisuutta, kun oltiin ystävän kanssa käyty Ainolan puistossa cosplay asuissa ja oltiin menossa tekee ruokaa. Mut monesti tuntuu ettei oo niin onnellinen kuin voisi.

Mä luulen et moni masentunut ajattelee samoja asioita. Esim. vaikka oisi ihmisten ympäröimänä, sun olo on kuitenki yksinäinen. Tai et kukaan ei täysin ymmärrä sua tai kuvittelee tietävänsä. Ei masennusta voi ymmärtää, ellei oo itse kokenut. Masennus saa ajattelee asioita, mitkä ei oo totta, kuten vaikka ettet pysty mihinkään. Että oot ihan surkea kaikessa, mutta jokaisella on omat kykynsä. Mulla se kai sitten on kirjoittaminen.

Osa saattaa kuvitella, että masentuneella on kokoajan paska olo. Masennuskohtaukset ja olot vaihtelee tosi paljon. Yli vuosi sitten mulla oli joka päivä itkuinen olo ja pysyin sängyssä. Nyt en itke edes joka viikko, mutta ne kohtaukset tulee pienistä asioista. Paljoa ei tarvitse mennä pieleen. Olo saattaa olla kuin miinakentällä, yksikin väärä liike ja taas valuu kyyneleet ja paha olo valtaa sun pään.

Masennus saa pelkäämään. Että kuolet yksin tai että sun kaverit hylkää sut. Masennus saa ajattelemaan kuolemaa, joskus päivittäinkin. Se pelko saattaa tulla mieleen vaikka kun soitat sun läheisille tai kun taas lähet reissun päälle. Mä asun eri paikkakunnalla kuin suurinosa suvusta. Pelkäät että jotain tapahtuu sun läheisille.

Ja joskus kun masennus on syöttäny sulle kohtauksen aikana tarpeeksi ajatuksia että oot ihan surkea yksilö, saattaa tuntua, että on ihan sama vaikka sä kuolisitkin. Mutta ei se oo ihan sama, vaikka tuntuisi kurjalta. Koska en mä tahdo kuollakaan. Mä tiiän että mua tarvitaan vielä ja on pakko uskoo parempiin päiviin. Aina on joku, joka jää kaipaamaan. Luovuttaminen ei oo vaihtoehto.

Näin kesän tullessa mulla on vähentynyt kohtaukset huomattavasti ja se on helpotus. Mutta ei oo montaa päivää siitä, kun makasin pienenä myttynä lattialla. Onneksi mulla oli ystävä seurana, niin kohtaus ei pysynyt kauaa. Onhan tää perseestä, mutta kyllä tääkin vielä joskus voitetaan. Kaikesta muustakin on selvitty.

Tsemppiä kaikille samankokeville. Sitä me tarvitaan.