Tuli pienet ilonkyyneleet kun lääkäriltä pääsi. Pari päivää uutisesta mulla alkaa pelottaa. Miten nyt muka osaa alkaa elää normaalisti taas. Nauttia elämästä. Oppia asioita.
Odotan kyllä innolla että pääsen taas ulos normaalisti. Kauppaan, syömään ja baariin.
Odotan Hevimestan uusien tilojen näkemistä, Kauppuri 5 ruokia (pitäähän se käydä syömässä juhla-ateria!) ja kesän Animeconia. Pitää alkaa tekemään enemmän asioita ja nauttia elämästä.
Olen myös yllättynyt, kuinka nopeasti aika on mennyt. Ja se, että oon vahvempi kuin odotin. Olen vain hokenut "Pakko kestää, ei mulla oo vaihtoehtoja." Oon ainut lapsi, en mä pysty luovuttamaan. Odotin kuitenkin että öitä olisi mennyt enemmän itkiessä.
Oon stressannut enemmän sitä milloin taas pääsee kaverien kanssa ulos ja milloin hiukset on taas pitkät. En ole halunnut ajatella pesäkkeitä selässä. Kyllä se on vituttanu että mitään ei jaksa tehdä eikä pysty tekemään. Että peilistä ei pysty katsomaan ilman että ajattelee syöpää.
Luulen että ahdistuskohtaukset iskee sitten kun tää on ohi, kun alkaa enemmän ymmärtämään asiaa. Nyt päähän mahtuu vain ajatus että tästä pitää selvitä. Kyllä tää tästä, voiton puolella ollaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti