2018

En tiedä olenko toiveikas vai pelottaako minulla vuosi 2018. Ainakin lupaavasti se alkaa, terveenä. Mutta vuodessa ehtii tapahtua paljon.

Tiedän, mitä aion ainakin yrittää tehdä ensi vuoden. Pitää hauskaa, juhlia ja etsiä itseäni. Pari vuotta sitten tiesin kuka olen, mutta sitten eri asiat saivat minut hukkaamaan itseni. Ukin kuolema jätti tyhjän olon. Lisäksi aloin pelkäämään rakkautta ja sitä että kuolen yksin. Ehkä silloin myös suljin tunteitani. Syövän aikana taas tunteeni kävi ylikierroksilla ja hoin lähimmäisilleni että rakastan heitä. 2018 kuluu siinä, että rakennan itsestäni entistä ehomman.

En ole enää se, mitä olen ollut ja olen siitä surullinen. Olin itsevarmempi ennen syöpää, mutta myös masennus on vaikuttanut siihen. Mutta jos itseäni yhtään tunnen (siihen kovasti pyrin), niin keväällä oloni on jo parempi. Viimeistään kesällä.

Olin ylpeä siitä että tiesin kuka olen. Nyt tiedän vain kuka olin ja pyrin siihen takaisin, mutta entistä vahvempana. Entistä parempana ihmisenä.

En ole viimeiseen vuoteen jaksanut tai pystynyt masennukseltani harrastamaan mitään. Pelailen kyllä, mutta lukeminen ja piirtäminen on jäänyt. Olen myös kirjoittanut, mutta pahimpana masennusaikana sekin jäi.
Piirsin minä viimeisen parin vuoden aikana ainakin kaksi kertaa, kummankin lahjaksi. Ehkä 2018 kokeilen aloittaa maalauksen. Tavoitteena olisi myös ottaa cosplay kuvia, niitä kun ei toistaiseksi vielä montaa ole instagramissani. Omistan sinne tilejä 2, toinen on julkinen ja cosplayn takia tilin loin, mutta olen täyttänyt sen toistaiseksi nörttijutuilla, selfieillä jne.

Ehkä olen enemmän toiveikas ensivuodesta. Kaikkea jännää ja uutta voi tapahtua. Myös paljon paskaa, mutta tähänkin mennessä on selvitty. Jos tänä vuonna oon onnistunut tappamaan syövän eikä se minua, niin ehkä ensivuonna saa olla terveenä. Pitää olla toiveikas ja pitää peukut pystyssä. Pakko ensvuoden on ainakin tämä vuosi voittaa.

Ja ei, en todellakaan aina ole näin positiivinen. Välillä tulee näitä positiivisia hetkiä. Pitää vain ottaa vastaan se mitä elämä antaa ja potkia sitä päähän jos se on perseestä, vai mitä? 😅

Toiveikasta vuotta 2018

Hyviä uutisia

Syöpä on pian voitettu. Toiseksi viimeinen hoitoviikko alkoi 7.12 ja loppui 11 päivä. Viimeinen alkaa 27.12 eli joulun jälkeen. Tammikuun lopussa on kuvaus, jossa varmistuu olenko terve.

Tuli pienet ilonkyyneleet kun lääkäriltä pääsi. Pari päivää uutisesta mulla alkaa pelottaa. Miten nyt muka osaa alkaa elää normaalisti taas. Nauttia elämästä. Oppia asioita.

Odotan kyllä innolla että pääsen taas ulos normaalisti. Kauppaan, syömään ja baariin.
Odotan Hevimestan uusien tilojen näkemistä, Kauppuri 5 ruokia (pitäähän se käydä syömässä juhla-ateria!) ja kesän Animeconia. Pitää alkaa tekemään enemmän asioita ja nauttia elämästä.

Olen myös yllättynyt, kuinka nopeasti aika on mennyt. Ja se, että oon vahvempi kuin odotin. Olen vain hokenut "Pakko kestää, ei mulla oo vaihtoehtoja." Oon ainut lapsi, en mä pysty luovuttamaan. Odotin kuitenkin että öitä olisi mennyt enemmän itkiessä.
Oon stressannut enemmän sitä milloin taas pääsee kaverien kanssa ulos ja milloin hiukset on taas pitkät. En ole halunnut ajatella pesäkkeitä selässä. Kyllä se on vituttanu että mitään ei jaksa tehdä eikä pysty tekemään. Että peilistä ei pysty katsomaan ilman että ajattelee syöpää.
Luulen että ahdistuskohtaukset iskee sitten kun tää on ohi, kun alkaa enemmän ymmärtämään asiaa. Nyt päähän mahtuu vain ajatus että tästä pitää selvitä. Kyllä tää tästä, voiton puolella ollaan!

Ei se tartu

Äidin kanssa puhuttiin eilen siitä, että meihin on otettu vähemmän yhteyttä nyt kun mä sain syöpädiagnoosin. Omassa suvussa on niitä, ketkä kyselee kuulumisia joko lähes joka päivä tai ei ollenkaan.

Mullaki on laaja kaveriporukka, en oo monen kanssa viettäny hirveästi aikaa, mutta kuitenki tosi harva niistä kysyy multa iteltää mitä mulle kuuluu. Ja välillä se ärsyttää suunnattomasti. Kyllä mä kysyisin niiltä jos tilanne olisi toisinpäin.
Mutta sitte sellaset ketä ei oo nähny pitempään aikaan (tai sellaiset keitä en laske ystäviksi), kysyy kyllä. Kun mua oltiin haastateltu Iltalehteen (koska Kauppuri toi mulle ruokaa), mun entinen kämppis kouluajoilta laitto viestiä ja toinen tuttu koulusta kysy multa että paljo mulle on annettu elinaikaa. Tietääkseni lehdessä ei mainittu, että mä kuolisin tähän. Eikä tää tartu.

En ymmärrä miksi on niin vaikeaa laittaa viesti ja kysyä kuulumisia. Siihen viestiin menee 5 sekuntia. Se ei oo paljoa ja se kuitenkin merkitsee paljon.
Mä oon saanu satoja tsemppiviestejä tuntemattomilta, mutta vain harva mun kaveriporukassa on laittanu viestiä suoraan mulle että hei, mitä kuuluu, piän sulle peukkuja. Tää on yks niistä monista syistä, miks välillä toivoisi lottovoiton tulevan. Tarjoaisin illan niille ketkä on mulle ollu tukena ja käyny kattoo sairaalassa. Ja lähtisin mä sit terveenä myös lomailemaan niillä rahoilla. Haluaisin vaan kauas Oulusta ja kämpältä. Tosin jos voittaisin tarpeeksi, kaverit saavat oottaa pari kuukautta voitonjuhlia. Katoaisin hetkeksi kokoamaan päätä kaiken paskan jäljiltä koska vuoden masennus, kolmet hautajaiset ja syöpä jättää jälkensä. Varsinkin se masennus ja osastojaksot syövän takia. Ne imee elämänhalua. Ja haluais pitkästä aikaa pään kokoon. Niin monta kertaa oon halunnu lyyä hanskat tiskiin että mulle riitti. Niin monta kertaa halunnu vaan juoda pään tyhjäksi ja unohtaa kaiken.
Niin monta kertaa vaan halunnu pois Oulusta, joka muistuttaa sua kaikesta paskasta.